TERVETULOA

Istun ja odotan. Reima on nukutettuna magneettiputkessa. Siivu siivulta kuva aivoista piirtyy tietokoneiden syövereihin. Lääkäri soittaa huomenna.

Minä halusin tätä itse ja sitten kuitenkin samalla pelkään. Edellinen kuva otettiin 2-vuotiaana. Menin kuulemaan tuloksia muutaman päivän päästä. Vastaanottohuoneen näyttö oli peitetty tyhjällä paperilla, etten näkisi kuvaa ennen kuin neurologi on ehtinyt sanoa saatesanansa. Ei sillä, että näkeminen olisi haitannut. En olisi ymmärtänyt kuvasta mitään ennen kuin se asetettiin normaalin aivokuvan viereen. Siitä puuttui paljon. Liian vähän valkeaa ainetta. Ohut aivorunko. Alikehittynyt aivokurkiainen. ”Yksikin näistä poikkeavuuksista voisi aiheuttaa vastaavat vammat.” sanoi neurologi. Olimme siis onnekkaita. Mitään aivoista ei ollut poistunut, ei mitään kertynyt. Oli vain jäänyt tulematta. Kuvassa oli pikkuvauvan aivot taaperon päässä. Ja tässä nyt istun, jotta saisin selville, minkälaiset aivot ohjaavat kohta 13-vuotiasta. En odota ihmeitä. Tuoreemmat kuvat eivät ehkä avaa diagnoosia, vaikka käyvätkin useamman lääkärin pöydällä. Reima voi pysyä yhtä mysteerinä kuin tähänkin asti. Ensin oli epäily nopeasti etenevästä aivosairaudesta. Sitten hitaasti etenevästä. Nyt ei ole viitteitä etenevyydestä, mutta haluan varmuuden siihen. Halusin tietoa nyt, jotta saisin tarttumapintaa tulevaisuuden varalle. Se tuntuu kipeältä, mutta haluan viimein jonkinlaista aavistusta siitä onko meillä aikaa vanhuuteen, aikuisuuteen vai vähemmän.

Siitäkin epätietoisuudesta tämä blogi kertoo. Pitkäaikainen haaveeni on väistynyt vuosikausia arjen velvollisuuksien tieltä. Kunnes se alkoi pilkahdella esiin. Aamuviideltä sängyn vierellä. Harvoina vapaahetkinä viikonloppuisin. Muistikirjaan, papereiden kulmiin. Olen tallentanut ajatuksia, jotka nousevat arjen loputtomasti toistuvien rutiinien keskeltä, iloista, epätoivoista ja ääneen kysymättömistä kysymyksistä.

Tervetuloa mukaan!