Ensimmäinen joulu
Reiman 14. joulu on alkamassa. Joululla tulee aina olemaan oma, hieman surumielinen sävynsä. Reiman ensimmäinen joulu ajoittui kohtaan, jossa hän oli heikoimmillaan.
2007 jouluna Reima oli 1,5 kk ikäinen. Sain hänet sairaalasta niukin naukin aatoksi päivälomalle nenämahaletkun ja lääkkeiden kanssa. Menin hakemaan Reimaa vanhempieni kanssa osastolta. Kuoro kiersi sairaalaa ja osui vauvateholle samaan aikaan, kun olimme hakemassa Reimaa kotiin. Siellä me äidit ja isät istuimme vauvat sylissä käytävällä kuuntelemassa jotakin haikeaa joululaulua. Se näytti suloiselta, herkältä jouluhetkeltä. Todellisuudessa se oli pelonsekainen tuokio, jolloin mielessä pyöri, miten siihen oli tultu. Pieni vauvani oli niin sairas, ettei voinut viettää yötä kotona. Elimme tilannetta lääkäreiden ja hoitajien kanssa päivä ja yö kerrallaan. Odotimme vastauksia aineenvaihduntasairauskokeisiin, joita Reimasta oli otettu äskettäin. Kukaan ei luvannut mitään, enkä halunnut edes tietää kaikkea mitä Reimalla epäiltiin.
Yksiössä lämmitimme jouluruokaa, vanhemmat, veljeni ja minä. Reima nautti pumpattua maitoa ja lääkkeitä letkun kautta ja sai elämänsä ensimmäiset joululahjat. Enolta taittuvan puuhalelun. Ehkä mummolta ja papalta yöpuvun. Muuta en muista. Edes sitä mitä itse annoin. Söimme maidotonta riisipuuroa, koska yksi epätoivossa käännettävä kivi oli imetysdieetti. Paistia ja laatikoita. Jotain herkkujakin varmaan.
Illalla poika piti palauttaa osastolle yökköjen hoidettavaksi. Napin painallus liukuovien vierestä. Ovien kohahdus auki. Käsien pesu. Toinen ovi. Jo tutuksi tullut tuoksu painautui kasvoihin. Pieni tonttupoika seuraavaan syliin.
Sen joulun jälkeen on ollut selvää mikä joulussa on olennaista. Omat jouluvalmisteluni eivät koskaan lähde laukalle. Joulu ei kompastu roskiin lattialla, eikä vaadi koreita kattauksia. Tänäkin jouluna tunnelma syntyy siitä, että saan syöttää minttusuklaata tyytyväisyydestä hyrisevään suuhun, ja peitellä Reiman jouluyöksi omaan sänkyynsä.
