S pyysi eräs ilta saunassa minua toivomaan ihan mitä tahansa. ”Toivon että Reima alkaisi puhua”, sanoin. S sanoi toivovansa, että Reima alkaisi kävellä. Ja heti perään: ”Äiti, oikeesti mä tiedän että toi mun toive ei voi toteutua, mutta toi sun toive saattaa.” Todellisuudessa molemmat ovat aivan yhtä epätodennäköisiä enää 14-vuotiaana. En muista tiettyjä hetkiä, joissa toivo Reiman taitojen kehittymisestä olisi loppunut kerralla. Se on ollut vähittäistä hiipumista. Sitä että uusia toiveita tai tavoitteita ei ole enää asettanut ja pikkuhiljaa antanut niiden viimeistenkin lipua tavoittamattomiin. On ollut mielelle armollista, että ei ole ollut yhtä suurta haaveet murskaavaa hetkeä, vaan kehitys on vain jäänyt tapahtumatta. Yleensä asioiden laidan on tajunnut itse jo…